Tuetaanko urheilijoita riittävästi?

Taas puhutaan tuesta. Siitä tuesta mitä urheilijat tarvitsevat matkallaan tavoitteisiinsa. Siitä tuesta, joka mahdollistaa loiston. Siitä tuesta, joka on rinnalla myös vastatuulessa. Siitä tuesta, joka on läsnä – no matter what.

Ilokseni olen kuullut, että eri lajit ja eri tasot ovat kiinnostuneet urheilun henkisestä puolesta. Se on kuitenkin lapsen kengissä maassamme ja urheilupsykologian mukana olo on hieman abstrakti käsite. Nykyinen systeemi ei selvästikään toimi. Urheilijoilta puuttuu aivan liian usein yksi olennainen taustatukirakenne – mentaalinen puoli. Monesti olemme taktis-fyysisellä puolella jopa edelläkävijöitä. Tuotamme kansainvälisen tason valmentajia, mutta omat urheilijamme eivät välttämättä saavuta mitä haluavat. Urheilija keskiössä on ollut keskeinen teema, mutta miten se on toteutunut?

Kärjistetysti me näemme urheilun mentaalipuolen ja psyykkisen valmentautumisen ongelmien ratkaisuna ja siitä puhutaan hätäkeinona. Urheilupsykologeja on tavattavissa. Heitä voi jopa tavata lääkäriasemilla. Ajatellaanpa jalkapalloilijaa, joka ei saa palloa puiden väliin ja se on mennyt jo tunteisiin. Varattaisiinko aika paikalliselle lääkäriasemalle urheilupsykologin vastaanotolle? Toivon mukaan ei. Niin sen ei ainakaan pitäisi olla. On tottakai selvää, että ongelmienratkaisulle on tarvetta tilanteen eskaloituessa, mutta monesti se olisi vältettävissä jo paremmalla valmentautumisella.

Pähkinänkuoressa; itse näen urheilun psykologisessa valmentautumisessa eri asteita:

1. aste: Kokonaisvaltainen urheilija rakennetaan pala palalta niin fyysisesti kuin henkisesti. Mentaaliset valmiudet integroidaan harjoitteluun ja urheilijan aluista kasvatetaan itsenäisiä urheilijoita, joilla on valmiudet kehittyä matkallaan kohti tavoitteitaan.

2. aste: Huippusuoritukseen tähtäävä valmentautuminen – se tarkoittaa niitä viimeisiä tuumia matkalla tähtihetkeen. Tähän kategoriaan kuuluu kaikki, jolla se viimeinenkin potentiaali otetaan urheilijasta esille h-hetkellä ja siihen valmistauduttaessa.

3. aste: Kliininen urheilupsykologia: urheilijat, joiden kohdalla tilanne on eskaloitunut ja mopo on keulinut hyvän tovin. Pallot eivät mene häkkiin, askel ei kanna, suksi ei luista ja ikivanha katastrofiteoria pätee kilpailutilanteessa tai muut seikat painavat urheilijan mieltä.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että kolmannelle asteelle joudutaan liian usein. Tämä taas johtuu alempien asteiden heikkoudesta urheilussamme. En usko, että kukaan nykyään yrittää rakentaa kivitaloa suolle ilman kunnon perustuksia. Miksi siis toimisimme näin urheilussa?