Absoluuttisia tavoitteita.

Hyvin jännää, sanoo Pekka Routalempi taas Pasilan jaksossa ties kuinka monennen kerran. Niimpä, niin onkin. Kysymykset mikä ja miksi tulee varmaan monelle ekana mieleen. Eikä jälleen kerran tähän kysymykseen voi vastata muuten kuin yläasteen bilsan tunnilla: ”Emmä vaan tiä.” Eikä vastausta voi kysyä Darwinilta, Descartesilta tai edes Einsteinilta – ovat potkaisseet tyhjää jo tovi sitten ja muutenkin.

No kerro nyt jo se kysmys pöljä!

Niin, mitä ensi pyöräilykausi tuokaan tullessaan?

Kahden turhauttavan ja vaikean kauden jälkeen on taas kerran kiva ottaa babystep kohti uutta kautta – suurta tuntematonta. Totuuden nimissä on kai kuitenkin mainittava, ettei hyppyä tuntemattomaan voi tehdä askel kerrallaan. No jokatapauksessa niin mun on nyt pakko tehdä. Viime kauden sairastelun jäljiltä sitä on kuitenkin lähestyttävä lyhyin askelin. Olo on taas ihan hyvä ja fiilis korkealla, mutta rauhassa se vaan on rakennettava.

Tavoitteita ei vielä ole mietitty suuremmin. Viime kauteen mentiin kovin tavottein ja hyvältähän se näytti heinäkuulle asti. Mutta mitä jäi käteen paska maku ja kipeä vatsa. Syyt jälleen kerran tavoitteista jäämisestä eivät olleet suoraan minussa. Minkäs teet. Vituttaahan se aikansa, mutta ei se paska vatvomalla parane. Mitä ne tavoitteet sitten oli? Aikoja, numeroita – absoluuttisia arvoja. Helppo asettaa, haastava toteuttaa.

Ovatko pelkät absoluuttiset tavoitteet aina kuitenkaan hyvästä?

En usko, ainakaan enään. Kisasin suksilla vuosia ja tavoittelin fis-pisteitä. Fis-pisteitä saa vähemmän jos on hyvä ja enemmän jos on heikompi. Niin taikka näin, niin suoritusta oli aina helppo arvoida. Pisteiden parannus oli onnistuminen, muuten epäonnistuminen. Asetinpa joka kaudelle pistetavoitteet ja niistä jääminen oli pahinta mitä tiesin. Pyöräilyn puolella olen tavoitellut hyvin pitkälti aikoja ja vain aikoja – joskus on saavutettu aikoja, toisinaan ei. Loppupeleissä tässä vaiheessa pyöräily uraa ei yksittäisillä ajoilla kuitenkaan ole suurtakaan merkitystä vaan jatkuvalla kehityksellä (joka ei aina näy ajoissa).

Mitä tällainen ajattelu tekee sitten suoritukselle?

En tiedä varmasti, mutta usein olen kuitenkin löytänyt itseni ajattelemasta vain aikaa, sijoitusta tai pisteitä. Ja mitä sen saavuttaminen vaatii, mitä sillä saa ja mihin se johtaa. Ajattelen siis tulevaisuutta ja asioita mihin en ite voi vaikuttaa, ei hyvä. Metsään menee ja kovaa. Miten voin ennalta tietää mitä suoritus tuo tullessaan? Aivan, en voikkaan – joten turha siellä on kisapäivänä vaivata mieltään. Mihin voin sitten vaikuttaa? Omaan suoritukseen, siihen, että saan kaiken irti, siihen, että suoritukseni on se mihin pystyn. Kun pystyn omaksumaan prosessiajattelun täysin, olen jälleen askeleen pidemmällä ja lähempänä suurta tavoitettani.

Palatakseni vielä alkuperäiseen kysymykseen.

Tuleva kausi tuo taas treenitunteja, kisoja ja lisää urheilijan arkea. Sekä pirun paljon uutta, josta en itsekään vielä tiedä.