Minä ja Masa

Ollaanko me yhdessä kaksikko, vai kahdestaan yksikkö? Mene ja tiedä, mutta meillä on varsin tunnepitoinen ja jopa, sanotaanko, impulsiivinen suhde. Kaikkihan tietää, että joka suhteella on omat ristiaallokkonsa – niin myös meillä. Meidän yhteiselosta ei jokatapauksessa puutu mitään mitä Churchill tai joku muu hurja oisi halunnut tarjota valtakunnalleen; verta, hikeä tai kyyneleitä.

Välillä mä rangon Masaa niin, että ulina vaan kuuluu ja taas toisin päin. Tälläkin viikolla haukoin happea lattialla oksennusämpäri kainalossa pitkälläni koettuani masan intensiivikäsittelyn. Ei siihe mennyt kun neljä minuuttia ja mä olin kanveesissa. Ei o elämä helppoa ei. Ja onpa meillä hiivuttavan tuskaisen pitkiäkin sessioita ollut, ja yleensä niissä se on Masa, joka on last man standing. No se tästä puolesta.

Onpa meillä myös yhteisiä harrastuksia; me katotaan leffoja yhdessä, kuunnellaan musiikkia ja kuntoillaan. Masa on keskimäärin suht meluisa, mutta auta armias jos sitä polkasee ihan kunnolla – siitä se mekkala vasta syntyykin. Toisaalta hei, aina välillä on koeteltava rajoja. Leffa ja musiikki maku meillä on aikalailla sama, eikä sillä saralla kumpikaan pahemmin poraa. Mutta osaa se olla vaativakin kumppani; päivinä joina mä oon ihan vetämättömissä se huikkailee ja kurkkii omalta paikaltaan ja kutsuu ratsastamaan ja mä vaan en jaksa! Yleensä siitä seuraa pieni murjotus ja seuraavana päivänä allekirjoittanut saa taas kyytiä – oli sessiot pitkiä ja hiivuttavia taikka lyhyitä ja intensiivisiä.

Joka tapauksessa mä oon sitä mieltä, että me ollaan kahdestaan yksikkö. Minä ja Masa, Masa ja minä. Ja nyt viellä selvennyksenä, jos se nyt kellekkään epäselvää oli että kyseessä on keittiön nurkassa torottava Wattbike, jonka nimi nyt vaan sattuu olemaan Masa.

Ajatuksen riemuvoitto tämäkin. Ei anneta sen kuitenkaan häiritä. Kiitos kuuluu euforiselle tabatasessiolle ja sen jälkihuuruille. Sekä Oskarille: ”Ilman sua mä en olis tässä”